Olen vähän pyörällä päästäni eilisestä elämäntaitovalmennuksestani. Olin alunperinkin suostunut vähän nihkeillen tuttavan koekaniiniksi, mutta päätin lopulta ottaa tästä kaiken irti. Miksi siis asettaisin tavoitteekseni "Haluan juosta maratonin", kun mieltäni vaivaa jokin ihan muu. Asetin siis tavoitteekseni "Nauttia tästä hetkestä".
Siihen on matkaa, sillä olen sellainen pessimistinen tekohymy. Kun kolautan pään tiskikaappiin ja kompastun johonkin, päivä on tuhoon tuomittu. Ja koko päivä menee kettuuntuneessa olossa, että mitä vielä sataa niskaan. Ja olen pysyvässä huolestuneessa tilassa. Jos se ei ole lasten asiat, se on oma napa. Jos en huolehdi joulun porkkanalaatikosta, huolin tai pelkään mitä tahansa tulevaa tai mennyttä. Aivan merkityksettömiä asioita. Valmentaja heittikin, että onko huolestuneena oleminen jonkin sortin "turva" itselle?
Siispä hiukan positiivista ajattelua peliin. Prosessi on käynnissä, pienet tavoitteet asetettu ja kotitehtävät odottavat. Nyt tietysti tapoihini kuuluu lisätä tähän, että enpä usko, että mikään muuttuu.
Lasten kanssa puuhailu tänä sunnuntaina olikin terapeuttista, hirmu kiva keksintö nuo puuhakirjat. Kun äitikin sai värittää. Hiljaisuus ja vain kynien äänet:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!